Ylipainoisuus kouluikäisenä

Olen ollut hyvä ystävä kahdenkin ylipainoisen lapsen kanssa ala-ja yläasteella. Lukiossa otin muutaman kerran yhteen luokan poikien kanssa, koska jostakin syystä he katsoivat asiakseen pilkata yhtä ystävääni hänen ylipainostaan. Teki pahaa katsoa miten ystävä loukkaantui kommenteista. Myöhemmin hän sairastui syömishäiriöön. En ole koskaan jaotellut ihmisiä painon mukaan, enkä muista muidenkaan luokkani tyttöjen tehneen niin. Pojat sen sijaan kiusasivat ylipainoisia sekä peruskoulussa, että lukiossa. Näin jälkikäteen ajatellen erikoista, koska yleinen oletushan on se, että naiset ja tytöt ovat julmia toisilleen.

Yleisellä tasolla kouluikäisten ylipainosta sen verran, että tehdessäni joskus ala-asteen opettajansijaisuuksia pisti silmään miten moni lapsi oli ylipainoinen. Todella moni myös mussutti koko ajan karkkia. Kysyin kerran eräältä luokalta, jossa oli 7-8 vuotiaita, että kuinka monella on hampaissa reikiä? Vain kolmella ei ollut kolmestakymmenestä. Todella huolestuttava kehitys. Minne jäivät karkkipäivät?

Mä oon kai aina ollut enemmän normaalipainon ylä- kuin alarajoilla, ja vaikka mua kiusattiin aika paljonkin, niin itsekin kiusasin, sillä en itse ollut se kaikkein lihavin. Mua itseeni kiusattiin eniten aikaisin alkaneen murrosiän takia ja esim rintojen takia. Nyt lähinnä huvittaa että ne samat räkänokat, jotka silloin vinoili mun rinnoista, kuolaa tänä päivänä vaan epätoivoisesti sellaisten perään
Kouluaika oli tosi rankkaa, mutta jostain syystä en kuitenkaan koe saaneeni varsinaisia traumoja kiusauksesta. Asia oli silloin vakava, ja kiusaukseen puuttuivat vanhemmat ja opettajakin, mutta lähinnä vain ärsyttää. Halveksin silloisia kiusaajiani edelleen, mutta tyytyväisenä (ja pitkävihaisena) voin todeta, että eipä heistä sitten mitään tullutkaan. Tämän sain todeta ollessani kesän töissä kotipaikkakuntani lähikuppilassa, ja kaikki entiset kiusaajani olivat siellä asiakkaina... räkäkännissä, kuset housussa nipistelemässä tarjoilijaa takapuolesta.

Mä en muista itse kiinnittäneeni ennen yläasteelle menoa hirveämmin huomiota omaan saatika sitten muiden ulkonäköön. Enkä silloinkaan mitenkään hyljeksinyt muita ulkonäön perusteella. Satunnaisesti saatoin vertailla teinikriiseilyssä itseäni muihin. Lähinnä todentaakseni omia komplekseja pienemmiksi tai suuremmiksi. Ajattelumallilla,että oon sentään paremman näköinen kuin toi. Kaverisuhteisiin nämäkään ajatukset eivät vaikuttaneet. Yksi parhaista ystävistäkin oli ylipainoinen.
Painosta kyllä sai koulussa kuulla, toisilla liian vähän ja toisilla liikaa. Pojat taisivat tehdä muutamille sanallista herjaa enemmän. Tyttöjen puolelta se oli ehkä pahempaa, koska näppärästi ei-miellyttävä jätetään ulkopuolella. Itsekkin tähän syyllistyin. Hävettää sanoa. Pilkat ym. ei teineillä keskity pelkkään painoon, mukaan kuuluu omituiset harrastukset, muu ulkonäkö, kotitausta jne.

Huonoja kokemuksia itsellä on terveydenhoitajista vähän enemmänkin sitten. Ala-asteella olin hoikka, mutta terkkari käski kiinnittämään huomiota herkkujen syöntiin, jottei tule masu kasva liikaa. Ala-aste kuvia katsoessa en kyllä ymmärrä syytä huoleen tai pointtia mainita paljon liikkuvalle lapselle. Onneksi en siinä iässä vielä tajunnut, vasta myöhemmin tämäkin lausahdus kyti pääkopassa.
Yläasteella sitten hössötettiin ihan turhasta ja varsinkin lukioikäisenä sain noottia sairaanhoitajilta laihoista käsivarsista jokaikisessä verenpainemittauksessa.Yksi syytti ja suorastaan raivosi minun sairastavan anoreksiaa, kun hän oli niitä niin paljon nähnyt. Ihan sellaisesta ei kuitenkaan ollut kyse, vaikka liikunnasta oli tulossa pakkomielle. Itseasiassa vielä aikuisiälläkin on asiaa ihmetelty. Käsiin yritinkin saada jossain vaiheessa habaa, mutta nyt olen menettänyt jo toivon enkä puntilla ole jaksanut käydä vuosiin. (kotona tulee silti painoilla muutaman kerran viikossa heiluttua. ) Että käy se toisinpäinkin. Nyt tekisi mieli käydä kysymässä noilta tyypeiltä, olenko nyt pyöreämpänä sopiva heillekin?

 enilssoni kirjoitti...

Huonoja kokemuksia itsellä on terveydenhoitajista vähän enemmänkin sitten. Ala-asteella olin hoikka, mutta terkkari käski kiinnittämään huomiota herkkujen syöntiin, jottei tule masu kasva liikaa. Ala-aste kuvia katsoessa en kyllä ymmärrä syytä huoleen tai pointtia mainita paljon liikkuvalle lapselle. Onneksi en siinä iässä vielä tajunnut, vasta myöhemmin tämäkin lausahdus kyti pääkopassa.

En mäkään ymmärrä miksi ne terkat aina jauhaa tosta ulkonäöstä jos lapsille puhutaan terveellisestä syömisestä. Vois vaikka mielummin sanoo että hampaat menee tai muuten painottaa sitä terveyspuolta eikä mistään isoista masuista höpöttää. Ja tämä siis vain jos aihetta on.

Muistuipa mieleen oma yläasteen kouluterveydenhoitaja. Katseli jotain kasvukäyriä ja huomautti, että painoa on vähän liikaa. Vaan kun ei ollut, olenpahan vain sitä tyyppiä, että viimeinen "lapsenomainen" pyöreys hävisi vasta yli kakskymppisenä. En minä mikään hoikka ollut, mutta ihan normaalipainoinen sieltä indeksin yläpäästä. Ei siitä huomautuksesta mitään traumoja tullut, mutta on kuitenkin jäänyt mieleen.

Kiusattu olin koko kouluajan, tosin lukiossa vähän vähemmän kuin aiemmin, koska pahimmat kiusaajat eivät sinne päätyneet. Painosta en muista kenenkään kiusanneen, mutta minussa nyt riitti muutenkin aihetta, ettei tarvinnut varta vasten hakea tuollaista syytä. Osittain syynä voi tietysti olla sekin, että pahin kiusaaja oli minua lyhyempi ja pyöreämpi, joten kai silläkin sen verran itsekritiikkiä oli, että tajusi aiheen voivan iskeä omaan nilkkaan.

Minun "nykyinen elämäni" alkoi, kun läksin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja jätin kaikki entiset tutut taakseni. Pääsin aloittamaan alusta oppilaitoksessa, jossa kukaan ei tuntenut minua entuudestaan, ja huomasin, että jotkut ihmiset ihan oikeasti pitävät minusta ja ovat kiinnostuneita mielipiteistäni.

Entisiä kiusaajiani en ole nähnyt poismuuton jälkeen, eikä kiinnostakaan. Yksi entinen työkaveri kerran sanoi, että on se vaan kumma, miten ne luokan kovikset on niitä, jotka jämähtää kotipaikkakunnalle, kun taas me hiljaiset hissukat lähdetään "maailmalle seikkailemaan". Toisaalta, kukapa haluaisi jäädä sinne kotipaikkakunnalle katselemaan kiusaajiaan päivästä toiseen?

Minä olin myös ylipainoinen tarhasta yläasteelle. Yläasteella sitten helpotti vähäksi aikaa, mutta nyt ollaan taas ylipainoisuuden puolella. Minua kiusattiin 1. ja 2. luokalla välillä aika reippaasti, mutta suosioon se ei koskaan vaikuttanut. Olin aina kaikkien kaveri ja kiusaajatkin tykkäsivät, vaikka piikittelivätkin välillä. Voi olla, että olin vain herkkä lapsi ja pieninkin kommentti aiheutti pahan mielen. Olin kuitenkin pitkä (eli ylipainoisena todella iso verrattuna toisiin lapsiin) ja kovinkaan moni ei uskaltanut tulla uhittelemaan, koska saivat aika nopeasti joko minut tai kaverit peräänsä.
Ensimmäisen kahden luokan jälkeen muutimme Irlantiin, jossa en liiemmin kuullut kommentteja painostani. Ehkä siksi, koska Irlantilaisiin lapsiin on hyvin vahvasti istutettu käytöstavat eikä hienossa yksityiskoulussamme muutenkaan suvaittu kiusaamista laisinkaan.
Voi siis sanoa, että eniten olen ehkä kiusannut itseäni. En koskaan näyttänyt samalta kuin muut, vain jouduin katsomaan kavereitani alaspäin ja en aina pystynyt juoksemaan tai urheilemaan niin nopeasti tai hyvin kuin muut. Tottakai vähemmästäkin tulee lapselle sellainen olo, että ei kuulu joukkoon ja haluaisi olla juuri niinkuin kaikki muut. Samanlainen olo jatkuu nytkin. Kaveripiiriini ei kuuluu yhtäkään ylipainoista ihmistä ja vaikka oikeastaan kukaan ystävistäni ei ole painostani minulle huomauttanut, on olo aina sellainen, että en ole yhtä hyvä tai kaunis.
Olen päättänyt, että jos minulle tulee lapsia (jotka mitä luultavimmin ovat taipuvaisia ylipainoon), niin teen kaikkeni, että heille juureutuisi terveelliset elämäntavat, mutta samalla haluan välittää lapsille sen viestin, että paino ei tee heistä huonompia kuin muut.

Olen ollut ylipainoinen niin kauan kuin muistan. Aina ei näin ole ollut. Sain toissa vuonna käteeni neuvolakorttini, jossa vielä kolmevuotistarkastuksen kohdalla lukee alipainoinen. Jo kolmen vuoden päästä kortissa lukee ylipainoinen.

Olin jo kouluun mennessä pyöreä. Itseäni se ei haitannut. Mulla oli ala-asteella paljon kavereita ja olin suosittu. Tykkäsin koulusta. Toki välillä kuulin myös haukkumista, mutta en mitään sen suurempaa.

Yläasteella kaikki muuttui. Oli mulla edelleen kavereita, mutta mua haukuttiin ja eniten satutti niiden ala-asteaikaisten "kavereiden" takinkääntö kiusaajien puolelle. Myöhemmin olen ymmärtänyt sen olleen osittain ryhmäpainetta, osittain kateutta loistavasta koulumenestyksestäni ja osittain ihan omaa syytä. Satuttaa se silti. Koskaan en kuitenkaan ollut yksin, mulla oli aina pari hyvää ystävää ja muutama kaveri. Kokosin myös ympärilleni muita hylkiöitä, joita kiusattiin.

Yläasteen jälkeen ammattikoulussa en enää huomannut kiusaamista. Jos olisin jäänyt paikalliseen kouluun, olisi sitä ehkä esiintynytkin, mutta olin saanut tarpeekseni ja vaihdoin suosiolla paikkakuntaa.

Kaikenlaista tarinaa sitä tästäkin aiheesta on.

Minä katselin tuossa vanhoja koulukuvia. En tiedä miksi ja milloin alkoi se läskiksi haukkuminen kaiken muun ohella, mutta ainakin eka ja tokaluokalla olen ollut ihan normilapsonen, sitten siitä eteenpäin olen alkanut paisua. Ihan kuin läskiksi haukkumisesta olisi tullut itseään toteuttava ennustus. Kai minä jotenkin päättelin sen niin, että jos se rooli on mulle kerran annettu niin kai se on täytettävä.

Terveydenhoitajalla kävin säännöllisesti punnituksissakin ala-asteen loppuluokilla, mutta mitäpä iloa niistä oli muuta kuin todeta, että nousee se. Ja joka kerta se sama hokema "turhat pullat pois" ja mitäpä minä siitä ymmärsin siinä mielessä, että meidän kotona ei syöty pullaa. Ja että "kasvuikäisenä ei tarvitse laihduttaa" sekä "lapsenpyöreys katoaa pituuskasvun myötä kun tuo painon nouseminen vain lakkaa tai edes hidastuu". Ennen kouluikää tykkäsin myös liikkua, koulussa se riemu minulta vietiin hyvin tehokkasti monella tapaa. Ja kun lihoin, ei se mitenkään asiaa helpottanut. Elämäni pyöri kirjaimellisesti napani ympärillä, masupömperössä ja siinä, mitä sille pitäisi tehdä, samoin kuin äidilläni. Kyllä minä tiesin laihduttamisesta ja terveellisistä elintavoista yhtä ja toista jo kymmenenvuotiaana. Huutelut olivat jatkuvia "liikkuva lihatiski / läskitiski", "pontso", "voipallo", "varokaa! alta pois, nyt se vyöryy tännepäin" vain sivistyneimmät mainitakseni.

Yläasteella asiaa ihanasti värittivät vielä epäonnistunut permanentti, hammasraudat ja silmälasit. Ah! Koin, että minä en ole mikään enkä ainakaan oman sukupuoleni edustaja, jos en kelpaa sen enempää siihen toiseenkaan. Toiset rimpuilivat teini-ihastuksien ja seurustelukuvioiden ristipaineissa mutta minä en koskaan edes voinut sanoa ystävilleni jos olin johonkuhun tykästynyt, koska jotenkin tuntui siltä, että se ei kuulu minulle. Minulla ei ole mitään jakoa niissä kuvioissa koska olen hylkiö ja minulle ei sellaisia sydämentykytyksiä sallita, ne on vain niitä varten, jotka ovat normaaleja. Vasta ammattikoulussa ja aikuisena saatoin alkaa harjoitella naiseksi kasvamista.

Myös opettajat antoivat oman osansa mausteita soppaan. Kun ala-asteen opettaja eräänä keväänä todistusten jakamisen yhteydessä halusi muistaa kesäksi jokaista oppilastaan Tenavat-sarjakuva-aiheisilla postikorteilla, oli hän kauniisti valinnut minulle jumppaavan Ressun ja tekstin "solakkuutta ei voi vetää hihasta, sen eteen täytyy rääkätä lihasta". No, elämänohjehan se tuokin on. Ehkä olisin saanut parempia eväitä jostakin, missä olisi kannustettu minua hieman toisenlaisesta näkökulmasta, kuten muutkin luokan oppilaat saivat. Muistan olleeni jotenkin pettynyt ja hämmentynyt ja vasta nyt aikuisena olen myös käsittänyt miten äärettömän ajattelematonta ja tarpeettoman julmaa se oli. Yläasteen luokanvalvoja puolestaan kuittasi valitukseni nimittelystä tokaisemalla "ei pidä olla niin herkkänahkainen, meillä kaikillahan on lempinimiä".

Eli summataanpa yhteen. Ylipainoisuus kouluikäisenä muodostui minun kasvuni ja kehitykseni ohjaavaksi teemaksi. Alkuun siitä ei ollut vaivaa mutta kun joku keksi minun olevan ehkä pyöreähkö, siitä tuli itseään toteuttava ennuste. Kasvoin lihavaksi, kasvoin siihen rooliin sosiaalisissa kuvioissa, minulle kehittyi ylipainoisen identiteetti ja minulle muodostui tietty kuva itsestäni. Kuten sellainen, että en ole liikunnallinen enkä voi siinä koskaan menestyä tai saada siitä mielihyvää. Sellainen, että en ole naisellinen enkä viehättävä eikä minun kannata edes yrittää koska teen itseni siten vain naurunalaiseksi. Sellainen, että minun kannattaa ottaa se mitä saan sillä muun tavoitteleminen olisi itsepetosta. Sellainen, että minä en elä kasviksilla. Muun muassa kaikki nämä kuvat minusta ovat osoittautuneet vääriksi, mutta sen tajuamiseen on mennyt toinen puoli elämää. Opimme koulussa paljon asioita: monia luku- ja taitoaineita, turhaakin tietoa, opimme jotakin myös sosiaalisista suhteista ja vuorovaikutuksesta, mutta kuinka moni ymmärtääkään, että tärkein läksy mitä kouluaikana opitaan koskee omaa itseä?