30 kriisi

Mä aloitin painonpudotuksen sillon lukemista yli 80 kiloa
opiskelin uuden ammatin ja vaihdoin kampaahan hommista perhepäivähoitajaksi
leikkasin pitkän kotiäitiponnarin takaisin omaksi lyhyeksi takkutukaksi
otin lävistyksen alahuuleen ja lahduttuani myös napaan

tossa nyt jotain isompia että olihan sitä kriisiä

ja tosiana noita saavutuksia ja elämänsuuntaa tuli mietittyä, eli siksi esim ammatti meni vaihtoon.

Aikuinen en taida olla vieläkään..

Olen ollut huomaavinani, että sellaiset ihmiset, jotka olivat parikymppisinä hyvännäköisiä/onnellisia/tyytyväisiä/hyvä-itsetuntoisia/jne saavat pahimman kolmenkympin kriisin, koska kokevat elämän menevän alamäkeä.

Sitten on se toinen porukka (johon minäkin kuulun) jotka eivät parikymppisenä olleet niin tyytyväisiä, mutta ovat huomanneet elämän muuttuvan koko ajan paremmaksi iän myötä.
Parikymppisenä mä koin olevani milloin mitäkin negatiivista (ruma, tyhmä, laiska, jne.) mutta nyt vanhemmiten olen tajunnut, etten olekaan. Siksi olen nyt onnellisempi, enkä tahtoisi kääntää aikaa taaksepäin.

Nuorempana myös kuvittelin vanhempien ihmisten olevan paljon fiksumpia/neuvokkaampia/osaavampia/itsenäisempiä jne. mutta nyt huomaan, ettei niin olekaan - tai ainakaan ero 20v ja 30v välillä ei ole kovin suuri. Kaikenikäiset ihmiset onkin aika samanlaisia ja erot johtuvat persoonallisuudesta, eivätkä iästä.
Nykyään en enää turhaan "pelkää" vanhempia ja viisaampia vaan uskallan olla heidän seurassaan ihan normaalisti ja hoitaa omat asiani tuntien itseni tasa-arvoiseksi. Itse asiassa luulen, että aika monet 40, 50 ja 60-vuotiaatkin kokevat itsensä väärän ikäisiksi ja sen vuoksi riittämättömiksi...

Kunnon pohdinta-perjantai mulla

 pumpumkatti kirjoitti...

Kaikenikäiset ihmiset onkin aika samanlaisia ja erot johtuvat persoonallisuudesta, eivätkä iästä.
Nykyään en enää turhaan "pelkää" vanhempia ja viisaampia vaan uskallan olla heidän seurassaan ihan normaalisti ja hoitaa omat asiani tuntien itseni tasa-arvoiseksi. Itse asiassa luulen, että aika monet 40, 50 ja 60-vuotiaatkin kokevat itsensä väärän ikäisiksi ja sen vuoksi riittämättömiksi...

Aivan sama ilmiö täällä! Etenkin vanhemmista (tarkoittaen 60-70+) ihmisistä olen alkanut ajattelemaan ihan eri tavalla. Mihinkä se ihminen siitä periaatteessa muuttuu, vaikka ikää tuleekin lisää. Oppia ja elämänkokemusta sekä -näkemyksiä toivonmukaan kertyy, mutta juurikin se perusluonne pysynee suhteellisen samanlaisena oli ikä mikä hyvänsä.

Mutta mistä tuo ainainen riittämättömyyden tunne sitten johtuukaan? Odotetaan ja toivotaan liikoja? (Saadaan esikuvia LaLalandiasta?)

Odotetaan ns. arjelta liikoja ja sellaista arkea ja elämää, jota näkyy siloitettuna lehdissä ja telkkarissa (ja elokuvissa)? Odotetaan, että tavara ja mammona tuo onnen? Odotetaan sekä itseltä että muilta liikoja? Tai sitten vastaavasti ei uskota omiin kykyihin?

Ite olen alkanut huomaamaan, ettei tavaroilla onnea todellakaan saa (toki tietyt perustarpeet pitää saada täytettyä!), mutta ne joista jää muisto, on kokemukset, tapahtumat, ihmiset, yhdessäolo sun muut vastaavat.

Jonnin verran ehkä liittynee asiaan (muutamasta blogista lukenut kun toisilla 30 kieppeillä materialistisuuteen taipuvainen mieli on alkanut muuttua vähemmän kuluttavaan suuntaan.) onnellisuudesta ja rahasta ja siitä, tarvitaanko sitä rahaa ja paljonko, jotta olisi onnellinen.

Voin olla ihan täysin pihalla ja yksin ajatusteni kanssa, mutta pieni havainto olisi sellainen, että itseasiassa olen tuntenut oloni varsin onnelliseksi monenkin asian suhteen, vaikkei mulla olekaan muhkeata pankkitiliä (opintolainat kylläkin), luxuskaaraa pihassa, eikä sitä omaa pihaakaan, ettei sen puoleen Ei ole merkkivaatteita (jos noita urheiluvermeitä ei lasketa ) tai muutenkin materialistisesta näkökulmasta katsottuna elän hemmetin askeettisesti, vaikka roinaa ja krääsää kyllä riittää ihan tarpeeksi paljon (huomaa vallankin muuton yhteydessä!!).

Elän tuossa onnellisuuskuvitelmassani siihen asti kunnes ympäriltä alkaa tulla vihjailua ja "sanatontakin viestintää", että voi sua köyhäparkaa, on sulla kurjaa kun ei ole sitä, tätä ja tuota. Muutama(n) vihjailu ei varmasti keikuttaisi venettä, mutta sitten alkaa tulla taas enemmän ja enemmän muistutuksia, kuinka epäkelpo ja jopa syrjäytynyt (muka) on, jos ja kun ei ole sitä, tätä ja tuota.

Entä jos en edes halua sitä, tätä ja tuota!? Miksi olen syrjäytynyt tai jotenkin epäkelpo yksilö, jos en halua paljon roinaa ympärille (tässä nykyisessäkin on ihan tarpeeksi siivoamista )?

Jossain oli, että ihminen ostaa itselleen eräänlaista valtaa kaikella tavaralla yms....

 cinara kirjoitti...

Ja lainaaamani teksti kokonaisuudessaan löytyy siis täältä: http://lintukoto.wordpress.com/2010/02/19/paleoravinnon-perusteet-uusi/
otsikon "Raakapaleo" alta.

Ihan

Löytyipä mielenkiintoisia linkkejä tuosta blogista!

Do We Need $75,000 a Year to Be Happy?
http://www.time.com/time/business/article/0,8599,2016291,00.html

I live without cash – and I manage just fine
http://www.guardian.co.uk/environment/green-living-blog/2009/oct/28/live-without-money

Olen miettinyt viimeaikoina paljonkin tuota raha-rahattomuus vs onnellisuus asiaa...

 sugarmindy kirjoitti...

Jonnin verran ehkä liittynee asiaan (muutamasta blogista lukenut kun toisilla 30 kieppeillä materialistisuuteen taipuvainen mieli on alkanut muuttua vähemmän kuluttavaan suuntaan.) onnellisuudesta ja rahasta ja siitä, tarvitaanko sitä rahaa ja paljonko, jotta olisi onnellinen.

Jotain tämän suuntaista olen kyllä huomannut itsessäni. Siis sillä tavalla, että haluan vähemmän materiaalia, mutta laadukkaampaa. Haluaisin päästä eroon monesta krääsästä mitä on nurkissa ja saada useampia asioita hoidettua helpommin.

Mitä rahaan tulee, kyl mä sitä tarviin Mutta tulisin toimeen vähemmälläkin. Mitä enemmän sitä on käytössä, sitä enemmän voi keskittyä rentoutumaan ja niihin elämän ydinasioihin. Näillä nyt tarkotan, että mä haluan et sellanen huushollaaminen hoituisi mahdollisimman helposti, automaattisesti ja että mulle koti on paikka rentoutua ja levätä ilman suorittamista. Mun mielestä kaikki elämää helpottavat teknologiset keksinnöt on hyviä ja helpottaa sitä arkea

30 vuoden ikä taisi olla mulle sellanen valaistumisen hetki, että olis syytä oppia rentoutumaan ja vähentää stressaamista. Kai musta on samalla tullu enemmän mukavuudenhaluinen ihminen