Kuka on suosittu?

Vanhin lapseni on vasta tokalla, mut hänelläkin jo taipumusta hakeutua "suosituimpien" seuraan. En itse ymmärrä, mitä väliä on olla suosittu jos muuten on paljon hyviä ja reiluja kavereita.

Itse olen ollut eriaikakausina välillä suositumpien joukossa, välillä en. Toisaalta ymmärrän sen "hohdon" joka siinä touhussa on, mutta ystävät jota siinä saavuttaa tuskin ovat pitkäaikaisia. Tällaistahan tämä on ollut aikojen alusta asti näin, enkä usko että ihmisen taipumusta kuulua laumaan -varsinkin lauman vahvimpiin- saadaan kitkettyä.

Sen sijaan koulukiusaamista en hyväksy. Sen lisäksi että kiusaajiin puututaan, mielestäni pitäisi myös kiusatun kanssa miettiä mistä kiusaaminen voi johtua, ja opettaa hänet hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Minuakin on kiusattu nuorena ja näin jälkikäteen sanottua ymmärrän kyllä, että vaikka kaikilla normeilla olin "normaali" ja sen ajan mukaisesti pukeutunut ja -käyttäytyvä lapsi, miksi jouduin silmätikuksi. Minulle neuvoksi annettiin, että älä sano vastaan -"ne kyllästyy kun eivät saa vastakaikua"- joo-o... no ei käynyt ihan niin. Kiusaaminen loppui vasta kun asiaan puuttui äitini, kiusaajien vanhempiin otettiin yhteyttä sekä keskusteltiin luokanvalvojien kanssa. Tätä nykyä kaikki kiusaajistani ovat FB-kavereitani, vaikka muutaman kanssa en olekaan jutellut vuosiin.

Itse olen ajatellut asian näin:

Minua kiusattiin, koska (tai siitä huolimatta, että...)
- en ollut ruma
- olin laiha
- en pukeutunut muodikkaasti enkä ollut kiinnostunut muodista tms. asioista
- tulin hyvin toimeen vähän kaikkien kanssa, mutten selkeästi kuulunut mihinkään porukkaan (olin hyvä kielissä, taiteessa ja liikunnassa)
- olin hyvä koulussa ja minulla oli ehjä perhe
- minua ei yleensä kiusattu ja tulin toimeen poikien kanssa
- en polttanut tai juonut alkoholia
- kavereiden kanssa puhuin paljon, mutta ajatuksenjuoksuani on voinut olla aika vaikea seurata (puhun nopeasti ja ajatuksenjuoksuni muistuttaa puuta, joka haarautuu helposti sivuraiteelle) ja jotkut ajatuksistani ovat voineet olla liian korkealentoisia
- olin hiukan syrjäänvetäytyvä ja hiljainen
- istuin koulussa etupenkissä ja otin koulunkäynnin semivakavasti (pärjäsin hyvin tekemättä mitään)
- minulla ei ollut paljoa kavereita ja viihdyin yksinäni

Joten joo: kyllä vikaa on ollut minussakin, vaikkei ehkä niin paljoa kuin kiusaajissa. Ei kiusaaminen koskaan oikein ole. Helppohan se on suuremmalla porukalla hyökätä yhden henkilön kimppuun, koska eihän mikään vahvista rivejä yhtä paljon kuin yhteinen "vihollinen". Se on sääli, että ihmisluonto pitää ryhmittelystä ja jos sinua ei kyetä laittamaan mihinkään ryhmään, saatat joutua silmätikuksi. Osaksi se on varmasti sattumaa, osaksi se voi johtua jostain todella silmiinpistävän erilaisesta asiasta, kuten ulkonäkö, puhevika tai mikä vain. Myöhemmin ajateltuna on hienoa, että on tullut toimeen kaikkien kanssa, mutta toisaalta teini-iässä on aika perseestä, jos sinulla ei ole omaa "ryhmää", jossa liikut.

En sano, että kiusatun pitäisi muuttua kokonaan erilaiseksi, mutta jos on jokin pieni asia, jonka muuttamalla muut alkavat nähdä sinut eri tavalla, mutta joka ei muuta sinua ihmisenä, niin eikö sellaista kannata harkita? Koulujen vaihdokset (esim. yläaste -> lukio jne) tarjoaa aika hyvän mahdollisuuden tähän. Uusia ihmisiä tulee ympärille, joilla ei ole sinusta ennakkokäsitystä ja pääset luomaan oman imagosi hiukan erilaiseksi.

Meillä yhtä poikaa kiusattiin todella pahasti koko peruskoulun ajan ja vielä lukiossakin. Poika oli hyvin tyypillinen nörtti, jos kategorioica kielikuva tähän sallitaan. Ala-asteella kiersi huhu, että pienenä tälle pojalle oli iltasaduksi luettu 4-luokan biologian kirjaa. Tämä poika pärjäsi koulun lukuaineissa todella hyvin, mutta sosiaalinen kanssakäyminen ei näin jälkikäteen mietittynä ollut ehkä se hänen vahvin osa-alueensa. Hän ei vain ollut kiinnostunut samoista asioista kuin muut pojat. Kun tähän lisää hiukan silmiinpistävät maneerit, joilla poika viittasi ja vastasi kysymyksiin, tai juoksi juoksukilpailussa yrittäessään tehdä parhaansa, oli kiusaajilla hyvin hedelmällinen maaperä alkaa kiusaamaan poikaa aivan tosissaan.

Muistaakseni tilanne meni niin pahaksi, että asiaan puuttui poliisi. Näin jälkikäteen harmittaa, ettei kehitykseen ole voitu puuttua koulussa enää mitenkään ja kun itse on nyt päiväkodissa töissä niin sitä toivoo, että tuolloin päiväkodissa (jos poika on tämmöisessä ollut) olisi panostettu sosiaalisiin taitoihin enemmän ennen koulua ja mahdollisesti vältetty tulevaisuuden ongelmat.
Tässäkin herää kysymys, että onko omaa viisautta pakko tuoda esille joka kohdassa oikeasti tarpeellista, jos se vain lisää vettä myllyyn kiusaamisen kannalta? Onko pakko korjata tai vähintään tarkentaa opettajan tietoa esim. Saturnuksen kuiden määrästä. Omalta kohdaltani harmittaa tuossa pojassa se, että en itse uskaltanut tehdä mitään muuta kuin jutella tälle pojalle ja olla kiusaamatta. Kuten sanottu: tulin kaikkien kanssa toimeen ja se saattoi olla oma ristini.

Noh helppohan se on jossitella. En itsekään muuttanut itseäni mitenkään (paitsi opettelin meikkaamaan kunnolla) kiusauksen seurauksena, joskin se muutti minua aika paljon tai ainakin vahvisti jo olemassa olevia puolia:
- en pidä ryhmätyöskentelystä. Jos haluan jotain tehtävän kunnolla, se kannattaa tehdä itse. Johdan paremmin kuin seuraan.
- pidän yksilölajeista ja edelleen arvostan omassa seurassani oloa
- suuri pärjäämisen tarve elämässä, "Minä vielä näytän..!" -ajattelu, joka kokemukseni mukaan on aika yleistä kiusatuilla (joskin tässäkin jakaannutaan tasan kahtia -osa sisuuntuu, osa vetäytyy kuoreensa).
- en pidä kisaamisesta, jossa minulla ei ole mahdollisuuksia.
- en pidä suurista ihmisjoukoista, jossa ihmiset ryhmäytyvät nopeasti
- minulla on enemmän miespuoleisia kuin naisia hyvinä ystävinä (koska käsitykseni mukaan naiset puukottavat aina selkään, poikien kanssa taas olen aina ollut kaveria).

Tätä nykyä voin vaan todeta, että koen, että on varaa olla kantamatta kaunaa kellekään, vaikka varmasti monella kiusaajalla tms. menee niilläkin ihan yhtä hyvin.

Lyhyesti: ite olen ollut kans kiusattu ja löydän ihan samoja piirteitäni itsestäni kuin te, Jaanafever ja Vinnienna!

Ja lisää vettä myllyyn, kolikoiden molempia puolia...

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Tutkimus+Suositut+lapset+pahimpia+koulukiusaajia/1135263650426/?
cmp=tm_etu_luetuimmat_uutiset

 Mustikka82 kirjoitti...

Minulle sanottiin vain että "älä välitä", mutta ei ollut niin helppoa, enemmän olisin kaivannut itsetunnon kohotusta.

Mulle tuli mieleen, että jos tilanne menisi todella noin – "Älä välitä" – niin eihän silloin mitään varsinaista ongelmaa olisikaan, mutta se ongelma on, eikä se korjaantune hokemalla esimerkiksi tuota älä välitä.

Olettaisin, että tuohon ongelman ratkaisuun tarvittaisiin sosiaalisten taitojen kohentamista (itsetunnonkin) molemmilta osapuolilta ja myös vanhempien suunnalta.

Menee hitusen puolelle, mutta meinasin pudottaa tänään korvat päästä uudesta 3. luokkalaisten tempauksesta, jolla taataan suosiota porukassa: tyttöjen pornokerho!! Ymmärtääköhän tuon ikäiset edes koko käsitettä ja mistä puhuvat ja mitä viestittävät muille? Yksi ko. porukan tytöistä "seurustelee" 13-vuotiaan kanssa ja sekä tällä että toisella tytöllä on ollut jo useampi "poikaystävä" eikä mennä enää "alaksä mun kaa" tai pidetään punastellen kädestä kiinni -linjalla.

Miten tuollaiseen voi puuttua, kun toisten vanhempien mielestä tuo on ok!?

 vinnienna kirjoitti...

Minkä Jaanafever koet olleen sussa se "syy" kiusata?

Niin.. ja itsekään en kanna kaunaa menneistä.. monenkaan nykykuulumisia en tiedä..eikä ne juuri kiinnosta, mutta tunnustan.. vahingonilo voittaa joskus jouluilon.. jotenkin ei voi olla ajattelematta siitä kassalta kulkiessa että "siitäs sait"

No siis tuossa omassa aiemmassa postauksessa niitä syitä luettelinkin, miksi kiusatuksi voi nykyaikanakin vielä joutua. Normipiirteitä, mutta lapset osaavat olla niin mustavalkoisia, että pelkkä erilaisuus jollain tavalla riittää. Kuten sanottu, kyllä minä varmasti olin helppo kohde monellekin kiusaajalle juuri omien ominaisuuksieni pohjalta. Ei se tee siitä oikeaa, mutta sanonpahan vaan, että en 100% kiusaajiani (tai sivustakatsojia) asiasta syytä. Olin helppo kohde ja hiukan erilainen.Se on käännetty voimavaraksi näin vanhempana, mutta ei kovin kivaa nuorempana.

Se kuitenkin vaikutti minuun tietyllä tavalla ja teki minusta osaksi sen mitä olen. Joo, on siitä kärsittykin kun pitäisi pystyä ryhmässä tekemään asioita, mutta toisaalta se on myös auttanut paljon. Jos ei muuta, niin opettanut itsestä asioita ja tarkastelemaan myös itseä joskus kriittisesti, että "Olisiko minulla ollut varaa toimia erilailla tässä tilanteessa?", jos konfliktitilanteita eteen tulee.
Huolestuttavaa minusta on se, jos kiusattu tai kiusaaja eivät kumpikaan kykene millään tasolla näkemään asioita sen toisen näkökulmasta (esim. kun asioihin puututaan ja niistä puhutaan). Vaikka syy kiusata olisikin epäreilu, niin kyllä toisen asemaan voi silti asettua ja ehkä silloin asioita on myös helpompi käsitellä kun tietää, että vaikka kiusaus juuri nyt kohdistuu sinuun, se ei ehkä kuitenkaan ole henkilökohtaista suurella mittakaavalla. Taustalla kun voi olla hajonnutta perhettä, alkoholismia, väkivaltaa tai vaikka vain kateutta, huonoja sosiaalisia taitoja tms. pahaa oloa, jota kiusaamalla sitten puretaan lähellä oleviin ihmisiin, esim. kiusattuun, joka on jo valmiiksi helppo kohde. Ei se ole oikein, mutta tietyllä tavalla ymmärrettävää, jos toisella ei ole muita keinoja itseään ilmaista.

Mitä tulee tuohon toiseen lainaukseen mitä otin, niin kyllähän se kieltämättä välillä käy mielessä kun kuulee mitä toisille kuuluu: takapuoli levenee, suhteet hajoilee, lapsia pukkaa, koulutusta on ja toisilla sitten taas ei ole - itse taas on sporttinen, vakituisessa työssä jossa on hyvä, ei vahinkolapsia, hyvä parisuhde, pärjännyt koulussa hyvin ja muutenkin elämä mallillaan, joten joo... kyllä sitä kieltämättä vahingonilo on se mistä voisin kuvitella saavani pienen hymynkareen kasvoilleni, jos asiaa enemmän ajattelisin.

Tottakai ihmiset arvostaa eri asioita, mutta jos minulla on yleisten normien mukaisia normaalina/tavoiteltuina pidettyjä asioita elämässäni, niin joo.. tunnen kyllä suurta tyytyväisyyttä omaani verrattuna muutamien muiden so called "saavutuksiin" verrattuna.

Ai niin.. ja olen samaa mieltä siitä, että varsinkin kiusattuna olemisen käsittely jollain tasolla ja vahinkojen korjaaminen on tärkeää, ei vain voivottelu ja "kyllä se siitä, älä välitä" -mantrojen toistelu. Jos toisen itsetunto on nujerrettu, se pitäisi saada nousemaan ja ihminen voimaantumaan uudelleen. Defenssimekanismit kehitettyä ylemmäs, jotta asiasta voi päästä yli eikä niitä jää vatvomaan koko lopun ikäänsä. Parempien defenssien kehittyminen puoltaisi myös sitä, että kun tämmöiselle kiusatulle tulee konflikteja uudelleen elämässä eteen (kuten aina tulee) niin ihminen ei vetäydy tuttuun rooliinsa, vaan hänellä on uudet työkalut käsitellä asioita.

Tämä herättää paljon keskustelua ja se on hyvä Anteeksi oman postaukseni laajuudesta

^ Oikein!

Joskus olen miettinyt, että jos tuolloin nuorempana olisin kohdannut nuo tytöt jossian tilanteessa yksitellen ja alkanut latelemaan totuuksia heidän elämästään miten perseellään se oikeasti on (koska taustalla oli hajonnutta perhettä ja kiusaamista myös heitä kohtaan, niin asia ei olisi ollut kovin vaikea toteuttaa) niin olisikohan homma loppunut. Harmittaa, että rohkaistiin vaan olemaan hiljaa, koska se kaikki patoutunut viha ei päässyt sitten mitenkään ulos pitkään aikaan. Väkivalta ei niitä läskejä kohtaan olisi auttanut kun itse olin sellainen hoikka / pienikokoinen ja niitä oli kuitenkin kolmen sotanorsun verran, joten sen puoleen yksitellen ylivoima henkisesti olisi ollut ainoa mahdollisuus.

Nythän se olisi helppo toteuttaa kun elämä on hiukan koulinut, mutta toisaalta nyt hekään tuskin päin naamaa niitä asioita kykenesivät sanomaan. Ikä se karttuu heilläkin.

Se olisikin hienoa, jos tässä iässä pääsisi takaisin siihen nuoreen ikään ja -tilanteeseen ja voisi lyödä muilta luun kurkkuun milloin vain kun tietäisi mitä tietää nyt. Voisi tulla itku yhdelle jos toisellekin...

Mulla taas oli silleen, et mun piti ymmärtään sitä, et kiusaajallani oli kotonaan niin vaikeaa ja, et oli jokin diagnoosi taustalla ja lääkkeet jäännyt ottamatta, vaik teki mieli siinä sanoa, et joo mul itellänikin on se ja se, et ootko kokonaan unohtanut tai ottanut edes huomioon? mut ei, en vaan saannut sanotuksi. olisko pitänyt? oisko se pistänyt hänet hiljaiseksi?