Sabotaasiyritykset

Olipa ihana lukee tää ketju ni tajus että onhan näitä samoja ongelmia ihan kaikilla muillakin! Mulla ONNEKS mies kyllä tukee ja ymmärtää ja on siis ihana.

Mut joo, mummolat on ihan käyntikiellossa koska ne on just niitä paikkoja missä sitte vedetään herneitä nenään jos ei suostu maistamaan kaikkea mitä tarjolla on ja mielellään vielä sit ottamaan lisääkin. Noh, mun mummo on onneks vähän helpompi kun oma tyttärensä (ei miun äiti vaan täti) joutui just käymään 'lihavuusleikkauksessa' kun oli sen reilu 100 kiloo ylipainonen vuosikaudet.

Joka tapauksessa, ei oo aina heleppoo. Mut se tekee sen helpommaks että tietää ettei oo ainoo näitten sukulaisten ja muiden kanssa kärvistelijä.

Ha! Nyt löysin tyhjentävän selityksen näille sabotoijille

HCFC: My friend Debbie insists that soy milk is healthy for you, and you are just some meathead taking advantage of me with voodoo science.
CP: Is Debbie fat, belong to a misery club such a divorcee church group, waste an inordinate amount of time on social media, read People magazine, and make snotty comments about you getting leaner?

HCFC: YES to ALL questions!
CP: So, let me see, she gives a compliment and an insult right after. Such as “look at you, you are getting lean, pretty soon you won’t talk to fat people like us!”

HCFC: Exactly! Are you psychic?
CP: Psychic? I am not psychic. I almost dated a psychic once, but she broke it off before we actually met. Another time, I was supposed to lecture to psychics, but due to unforeseen circumstances, the leader of the psychics cancelled it.

HCFC: So why do you think she behaves that way?
CP: Oh it is just another example of CCOJMB.
HCFC: CCOJMB?
CP: Classic case of jealous miserable bitch.
Let me explain. There are some well accepted sex specific behavior patterns. For example, for a male, when he gets lost driving, instead of stopping to ask for directions, he lowers the volume on the car radio.

Males. It is all about superiority. When a male meets another male, they instantly make a decision who is superior in that context. This is why, particularly at teenagehood, males in groups pick on one guy contextually, and bust his chops. So a guy could be at the bottom at the pack because he is fat, and it is pool party. But in the boardroom, he could be the alpha wolf because he is the smartest investor.

In females, it is all about being accepted and being part of the right group. Of course, as you well get leaner you will be pulled upwards socially. That is why she says think like “pretty soon you won’t talk to fat people like US!”. Using social validation, she wants you to know that your going to make US feel bad, and not only her. As if the number would increase shame.

It is a something you see in all cultures, all over the World. French Canadians call it Le syndrome de la grosse bacquaisse mal baisée.

jatkoa http://www.charlespoliquin.com/Blog/tabid/130/EntryId/55/Why-Women-Cant-Lose-Weight-Part-5-Women-and
-Blood-Work.aspx

 Daizi kirjoitti...

Mulla on ongelmana enimmäkseen mies, koska se ei todellakaan ole kannustava. Toisaalta minun pitäis olla laihempi ja tulee arvostelevia katseita ja sanoja mun mahasta, pyllystä, reisistä tms. "Tissit sulla on hyvät." No, KIITOS! Sitten taas tulee neuvoja: "Et ole vieläkään laihtunut, ja nuo sinun laihdutusmenetelmät ei ole hyviä." Eli periaatteessa minun pitäisi olla nälissään, jotta laihtuisin. Ja hetken päästä: "Käytäiskö hakeen tänään pizzat?" Muutenkin asenne laihdutukseeni on, että en kuitenkaan onnistu ja se on pahinta. Olen itse normaalipainoinen, hän on lievästi ylipainoinen. (Kuulostaa tässä aikamoiselta mulkulta, mutta on rakas.)

Just, en kyllä tajua tollasta urpoilua, että kumppanin ulkonäköä pitää arvostella. Voithan sie antaa sille takasin ja sanoa, että voisit kyllä ukko olla ite tiukemmassa kunnossa ja isommat lihaksetkin ois kivemmat ja mitä nyt vaan keksitkään Ehkä se tajuais sitten pitää turpansa tukossa! Ei vaan aikuisten oikeesti, ootko sanonut hänelle, miltä sellanen arvostelu tuntuu? Ehkä ihan keskustelu auttais

Oli melko vaikeaa aina vanhemmilla kyläillessä kun tarjolla oli aina kaikkea ja paljon. Pääosin sokerista... Hirveän nyrpeästi suhtautuivat meikäläisen kisadieettiin ja hokivat että "ethän sinä nyt lihava ole, ei sinun tarvitse laihduttaa"...
Asia korjaantui, ei hyvällä tavalla, mutta korjaantui.
1. Isäni oli katsomassa kilpailuja ja näki minun läpäisevän punnituksen niukasti, eli vouhottamiseni oli kahvi pöydässä tarpeen.
2. Isäni näki myös livenä, minkä kokoista seppää(mua päätä pidempää) on siinä sarjassa mihin olisin mennyt ilman pudotusta. (nekin olivat toki pudottaneet 10kg+ päästäkseen omaan sarjaan), eli kamppailulajien painonpudotuksen yksiselitteinen syy aukeni faijalle: KOSKA NIIN VAAN TEHDÄÄN. Jos ei tee, on siis siellä päätä pidempien joukossa.
ja sitten se radikaalein
3. Äitini sairastui kakkostyypin diabeetekseen. Loppu muuten jäätelö mummolasta. Nykyisin kahvilla kukaan ei enää itke jos en syökään kiloa möövenpikkiä ja seitsemättä palaa täyskäriä, vaan tyydyn pelkkään kahviin.

Mä olen aina ollut sellainen "normaalipullukka" eli pääsääntöisesti vaan "lievästi ylipainoinen" lokerossa, kun ystäväpiiriin kuuluu useampikin siellä "sairaalloisen ylipainon puolella reilusti olevista.

Aikanaan kun aloin laihduttaa, oli kannustus tyyliä

-no tuplana ne tulee takaisin kuitenkin
-mitäs sulle voi tarjota kun sä syöt vaan dieettiruokaa
(ja mä söin ihan tavisruokaa, en mitään laihispirtelöitä)
-ei ne kauaa pysy poissa kuitenkaan
-en mä vaan viittis kaikesta hyvästä kieltäytyä
-on kyllä naurettavan näköstä kun näkee jonkun pullukan lenkillä (öh.. ehkä se haluaa päästä siitä läskistä eroon)


ja vaikka mitä..

kun painoa sitten jäi matkalle se 20 kiloa niin se kaikkein ylipainoisin kaverikin jäi.. ei enää halunnut tavata, ei vastaillut puheluihin yms.

Nyt kun taas tästä lievän ylipainon ja normaalipainon rajalta haluaisin sinne keskemmälle normaalipainoa, niin kommentit on sitä luokkaa ettei saisi laihduttaa kun ei ole selvästi lihava, ja että miksi sä haluat luurangolle näyttää yms

(164 senttiä ja 60 kiloa ei kyllä ole likikään luurankoa.. ei vielä 55 kiloakaan)

Saati että kehtaan liikkuakin, ja jopa joka päivä, enkä makaa sohvalla tölläämässä bb:tä käsi sipsipussissa. "kyllä sulla on rankkaa kun tarvii laihuuden eteen ravata, niin ettei jaksa illalla enää edes mesessä juoruta" öö.. joo.. ehkä siitä lenkillä juoksemisesta vaan tulee parempi olo kuin tietsikalla istumisesta?

Se mikä eniten jurppii on sitten ne ylipainoiset tuttavat jotka tietää kyllä laihdutuksesta kaiken ja ovat kovasti neuvomassa että "mitäs sä nyt tollai, ja eikö sun pitäs sitä tai tätä" ööh.. ite eivät kyllä omilla neuvoillaan saa painoaan putoamaan, ja sitten tulevat mua neuvomaan, joka saan kyllä painoni kulkemaan kauniisti alamäkeen luotettavilla keinoilla (kalorilaskuri ja hyväkarppaus)

Mummo ja äiti on onneksi oppineet ettei tuputa, vaan usein niille piipahtaessa kysyy että mitä huolin kahvin kanssa, otanko mieluummin pullan vai kenties ruisleipäpalan. (etenkin kun monasti töiden jälkeen tulee mentyä niin oikeesti se välipala/leipäpala tulee sopivaan kohtaan)


Ukkokullan kanssa on kaapinpaikkaa väännetty, mutta sain sen tajuamaan että koko perheen paras on ettei viikolla osteta kotiin mitään p*skaa. Herkkuja syödään kyllä viikonloppuna, mutta sekä sille itelleen kuin myös lapsilloe on hyväksi oppia syömään kunnon ruokaa säännöllisesti, eikä joka kauppareissulta tarvi suklaata ostaa, eikä pipareita varastoida kaappiin. Mutta siinä oli kyllä aikamoinen vääntö ennenkuin sen oppi. Nykyisin ostelee kyllä salanameja ja kääreet löytyy autosta, mutta syököön, kun ei tuo mun ja lasten kiusaksi. Haave kun on että lapsetkin oppisi että namia voi syödä kohtuudella mutta ei jokapäivä. Ja herkutella voi myös terveellisesti hedelmillä, marjoilla, rahkalla yms.

^tuoli tuosta mieleen: viime keväänä sain avautumista osakseni melko runsaasti kun söin samaa ruokaa sen 3kk putkeen ollessani dieetillä. Nyt kun olen masskaudella ts. syön mitä haluan niin näkee kavereiden naamasta miten ne sisäisesti hihittelee siinä, että "Ota lisää..." kun toissapäivänäkin vedin ison viinerin JA suklaadonitsin (ja jäin silti vajeelle- vahingossa tosin).

Pitäisiköhän niille kertoa, että syömällä näin (nehän näkee vain sen mitä syön tiettynä ajanjaksona, eivät esim. mitä syön kotona tai teen salilla), olen vahingossa laihtunut sen kilon verran, vaikka tarkoitus oli kasvattaa itseäni kilolla? Se jos mikä aiheuttaisi niissä mielenkiintoisen mielialan.. Itsehän harva niistä kieltäytyy herkuista saati koskaan ole salilla käynytkään. Kiinteämpi pitäs silti olla.

Nooh, ehkä en kuitenkaan mene niin pitkälle. Kyl tää vielä tästä lihakseksi muuttuu kun oikein skarppaan tässä syömisessä niin sitten voi keväällä vetää sen dieetin hyvällä omallatunnolla kun kroppaan lihaksia jääkin eikä kaikki häviä..

Jätä ne, ei ole mitään kamalampaa kuin huomata että ihminen/ihmiset joita olet pitänyt ystävinä, ovatkin kiiluva silmäisiä käärmeitä. Mulle ei ole koskaan ollut kukaan yhtä inhottava kuin sen jälkeen kuin pudotin kilot. Se on järkyttävää mutta totta että kun ihmisen itsetunto on vielä toukkavaiheessa niin sekin pieni halutaan talloa maahan, se pieni toukka. Joskus vaan täytyy muuttaa parempiin, ja ilmeisesti hoikempiin piireihin

TYÖKAVERINA KADE?

Pakko oli tänne tulla kertomaan, koska mua ottaa tällä hetkellä päähän ihan simona!!!
Mulla on työkaverina (tavallaan esimiehenä) nainen, joka on laihduttanut (LUE:jojoillut) niin kauan kuin mä muistan. Hän pitää työpaikalla säännöllisin väliajoin suurta mekkalaa siitä, kuinka HÄN on aloittanut uuden elämän ja HÄN aikoo olla piksukunnossa ja tillittää joka kerta kun saa nesteet kehostaan pois, miten HÄN on laihtunut. En tiedä ko naisen painoa enkä pituutta, mutta hämmästyin suuresti kun huomasin hänen päivittäneen tietojaan eräälle nettisivustolle. Hän kertoo olevansa saman pituinen kuin minä. (On mua lyhyempi)
Viime viikolla kun kurkattiin toisen työkaverin suunnitelmia laihduttaa vähän, tämä nainen räväytti painonsakin. -80 kiloa?!?!

ööööö. En tässä enempää ala selvittämään tätä, mutta verrattuna itseeni (kun oma lähtötilanteeni oli 168/80 kg) minä olin joko hemmetin pullukka tai sitten joku valehtelee. Rankasti. Enkä ymmärrä miks ihmeessä?
Tämä työkaverini on minua reilusti pulskempi, hyvinkin paljon.

Mua se ei häiritse, painakoon vaikka tuhat kiloa, mutta se häiritsee, että nyt kun itse aloitin jo ennen joulua karppaamisen, olen pudottanut 6 kiloa.
Tämä työkaveri kyttää mun syömisiäni ja on alkanut katsoa mua silleen ....veemäisesti.
Hän ei ole ikinä itse kyennyt pudottamaan kuin nesteet ja parin viikon päästä kiskoo taas kaksin käsin palaveripullaa.
Itse en pidä mitään meteliä asiasta, en minkäänlaista.
Yritän syödäkin huomaamattomasti.

Nyt työpaikalla on useampi rouva on alkanut dieetille, paitsi tämä elämäntapalaihduttaja. Hän on hyvin hiljainen ja nuivailee muiden jutuille.

Mutta on alkanut sorsia minua. JEE, eli mun pitäis lihoa takas, että hän on tyytyväinen itseensä ja saisin työtehtäväni takaisin.
Että on ihanaa olla naisvaltaisessa työpaikassa töissä!

*poistettu*

Muistakaa nyt kuitenkin, että vanha kansa (+30 vuotiaat ) osoittaa rakkauttaan ruualla. Itsekin kuulun siihen ryhmään. Jos teen sinulle ruokaa (tai tarjoan olutta) rakastan sinua, heh. Joten ei pidä ihan liian kriittisesti meihin suhtautua.

Heh, on tullut huomattua että ympäristön on joskus hyvin vaikeaa sopeutua. Mietin, että se johtuu osittain jonkunlaisesta sosiaalisesta systeemistä meidän ihmisten välillä. Jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä, myös sillä päähänpotkitulla. Kun lihava laihtuu hänen sijaintinsa sosiaalisessa kartassa on epäselvä. Se koetaan uhkana. Meillä jokaisella on verkostoissamme oma roolinsa. Kun lihava yksilö ei enää täytäkään tehtäväänsä lihavana, ympäristön tasapaino järkkyy. Mullakin oli aikoinaan semmosia työkavereita, nämä oli ikänaisia ja paksuja oltiin kaikki, jotka alkoivat jo mussuttaa kahvitauolla kirkkain silmin ensin kehuttuaan hoikistumistani, että "varo vaan ettei kohta mene anoreksian puolelle" kun olin laihtunut huimaan 73 kilon painoon (pituus 162). Tämmösen naurettavuuden edessä ei oikein edes tiedä pitäiskö suuttua vai sääliä. Ei olis voinu kirkkaammin kateus paistaa.

Mulla ei onneksi äiti tuputa, etenkin kun olen pyytänyt ajoittain ettei tarjoilisi. Hän ymmärtää hyvin, koska on itsekin käytännössä ikuinen laihduttaja. Tosin sillä erolla, että hänellä ei enää onnistu, on jo siinä iässä että jo pelkkä olemassa olevan painon nousemisen estäminen käy työstä. Onneksi hän on löytänyt liikunnan vanhalla iällä.
Siitä huolimatta en halua tehdä numeroa projekteistani. Ehkä pelkään että ihmiset pääsee lällättämään jos epäonnistun. Tai kun epäonnistun. Nytkin on sellainen tunne, että hykertelevät mielissään selän takana. Pääsin jo normaalipainoisen elämän makuun ja sitten tuli raskaus. Nyt ollaan takaisin lähtöpisteessä ja sekös korpeaa itseä ja mahdollisesti riemastuttaa ympäristöä. Mutta taas mennään. En edelliselläkään kerralla tehnyt asiasta julkista, se vain tapahtui ja tulokset kertoivat sanatonta tarinaa ympäristölle.

Onneksi mulla ei ole semmosia ystäviä tai sukulaisia, jotka ehdointahdoin tahtovat sabotoida tai mollata tai kadehtia. Toisaalta siihen, etten tee asiasta julkista numeroa, liittyy sekin, että en myöskään kieltäydy sosiaalisissa tilanteissa vaan yritän olla mahdollisimman normaalisti muiden joukossa. Yritän ensisijaisesti välttää sellaisia julkisia syömistilanteita joissa en voi rajoittaa olemistani herättämättä huomiota. Ihmiset on tottuneet näkemään minun syövän kaikkea hyvällä halulla, enkä tahdo että kukaan kiinnittää huomiota siihen, että käyttäytyisin jotenkin eri tavalla kuin mihin on totuttu. Ihan kaikkein luotettavimmille ystäville voin mainita, ettei minulle kannata laittaa pullaa pöytään, mutta esimerkiksi anoppilassa otan kahvin kanssa mitä pöytään on kannettu enkä puhu mitään. Olen niin kyllästynyt niihin "kyllä nyt yhden voi ottaa" jne. En tiedä, kun en ole kokeillut, miten anoppi suhtautuisi, mutta en ota riskiä koska hän ei nauti luottamustani siinä asiassa.

Sillä, että pysyy asiasta hiljaa, välttää myös joutumasta väittelyyn keinoista. Itsekään kun en malta olla hiljaa, jos joku kehuskelee noudattavansa 800-1200kcal / vrk ilman liikuntaharrasteita ja miten sillä keinoin on tai ei ole painoa lähtenyt. En myöskään ole koskaan kokenut viehtymystä perehtyä karppaukseen, minulle riittää olla pääsääntöisesti hyväkarppi. Tunnen yleisimmät dietit nimeltä ja periaatteeltaan, joten periaatteessa pystyn niistä keskustelemaan, mutta en koe tarpeelliseksi lähteä niitä omassa elämässäni soveltamaan.

Mieheni on punttijuntti, joten asia on siinä mielessä hankala, että hän voi popsia mitä tahtoo. Häntä näyttää harmittavan jos hänen painonsa putoaa kun taas tietysti minulla on toisinpäin. Tuossa eräänä päivänä keskustelimme siitä mitä syödään ja taisi olla puhetta pitsasta tms. kun sanoin, että jos hän tahtoo takaisin sen kevyemmän eukkonsa niin parasta olla ehdottelematta semmoisia, jolloin hän vastasi, että "joo, tällä menolla siihen mennessä minä olen kuihtunut. Kun sinä olet dietillä niin minä laihdun". Mutta tämä täysin huumorilla, ei kiukutellakseen. No, en ole kieltänyt häntä käymästä pitsalla keskenään, kunhan ei tule sitten pussailemaan henki pitsanhajuisena. Toisaalta hän osaa hirmu ihanasti suhtautua siinä mielessä, että joulun jälkeen pyysin häntä piilottamaan loput joulusuklaat ja hän teki sen taitavasti, lisäksi hän kyllä itse käy niitä napsimassa mutta ei koskaan tee sitä minun läsnäollessani. Joskus vaan paperit roskiksessa kantelevat, että meidän isi on taas herkutellut! Sekin tässä on mukavaa, että hän ymmärtää sen liikuntaharrasteiden merkityksen, eikä meidän tarvitse koskaan riidellä niistä.

Mua hiertää kun mun miesystävä on kaikista eniten laihtumistani vastaan. Alkumitat 157cm, 72kg. Nyt 66,8kg, alimmillaan olen käyny 64kilon tietämillä, mutta repsahdin. Tuntuu hankalalta kun se kaikista läheisin jankkaa näitä 'varo ettet laihdu liikaa', 'tarviiko sitä itseltään kieltää kaikki kiva' jne kommentteja ja lisäksi vielä roudaa mulle naaman eteen suklaata, karkkia, pullaa, vanukasta jne. Onneksi ei asuta saman katon alla niin ei tarvi joka päivä katsoa kuinka isäntä itte kiskoo voilla paksulti voideltua pullaa ja suklaaleivoksia. Eniten kuitenkin loukkasi kun mies itse ehdotti että voisimme syödä sellaisen ruokaisan salaatin lounaaksi joita siis itse harrastan. Osti kasvikset ja kalaa, minä sitä aloin laittamaan ja vähän ennen kuin olin valmis niin herra päättikin hakea lähigrilliltä lounasannoksen.

En nyt sitten oikein jaksa hehkuttaa kellekään painoni putoamista tai kuntoni kasvamisesta, käyn reippaalla tunnin kävelyllä joka toinen päivä ja tunnin pyöräilyllä sitte loppuina päivinä. Itselleni tätä urakkaa kuitenkin teen, tavote saada talveksi paino alle 60 kilon ja pitää se siellä. Tosin, jos se mies haluaa jatkaa viikonlopun mässyorgioita niin sa mun puolesta tehdä sen ilman mua. Olen sen verran paha sokeriholisti että mun kannattanee jättää tuo sokerin mussutus jotakuinkin kokonaan pois.

 TinnaT kirjoitti...

Itse huomasin jossain vaiheessa myöskin, että poikaystäväni ei ärtynyt laihtumiseeni vaan laihduttamiseeni. Eli siis siihen, että puhuin laihduttamisesta lähes koko ajan, laskin kaloreita ja hehkutin jotain 50 gramman painon pudotusta.

Itse asiassa voisin kuvitella, että joskus työkaveritkin saattavat ärtyä, jos itse hehkuttaa omaa laihtumistaan, jos toinen on laihtumisessa epäonnistunut. Eihän sitä kiva ole kuunnella.

Kyllä varmasti näin onkin, JOS laihduttamisesta tai liikunnasta puhuisi kokoajan.
Omalla kohdallani näin ei ollut ja sain silti osakseni kaikkea mitä aiemmin olen maininnut. Joskus siis vain riittää, että sinä teet ja toinen ei. Elävänä esimerkkinä toteutuvista tavoiteista se voi riittää ärsyttämään muita.

Henk. koht. toki en ymmärrä 100g laihtumisten hehkuttamista tosin muutenkaan. Jos paino pysyy poissa pidempään niin sitten toki, mutta paino vaihtelee muutenkin niin paljon per päivä, että minimaaliset pudotukset ennen aamupalaa ovat lähinnä huvittavia eivätkä edes näy missään. Valitettavasti.

Mun äiti on aika hankala. Nyt onneksi miehen työvuorot on estäneet minua käymästä siellä. Joka kerta työntää jotain herkkua ja suuttuu kun en ota. Jotain on ihan pakko syödä siellä. Kun yritin karpata, niin hän keitti mulle munan ja katsoi naama rutussa kun söin sitä... Painon noustessa jaksoi sitä ihmetellä, kun hän on pysynyt aina yhtä hoikkana, vaikka lapsia on tullut. Nyt kun se on pudonnut, niin kyselee mun mieheltä ja muilta läheisiltä, että syönkö mä ollenkaan, kun kuihdun niin. Ja siis ensimmäisen raskauden lähtöpainoon on vielä 7 kiloa ja silloinkin olin tuhdeimmassa kunnossa ikinä...

Mutta en halua jättää käymättäkään, kun olen ainoa lapsi, joka samassa kaupungissa asuu. Ja onhan se lastenkin mummo.