sunnuntai 13.01.2013

Olenkohan mä vähän taikauskoinen? Jos jossain gallupissa kysyttäisiin, niin varmaan tulisi vähän narrattua etten ole.
Koska musta tuntuu, että jos kerron miten kuntoudun ja edistyn polven kanssa niin se kostautuu. Tapahtuu yliluonnollinen takapakki vain siksi että olen ollut iloinen ja jakanut sen muille. Onko tämä jotain suomalaisiin sisäänrakennettua?
Vaikka yhä kuntoudun ja oikea jalka on naurettavan heikko vasempaan verrattunan, niin edistyn. Huomaan silloin tällöin, mitä voin tehdä mihin en viikko tai neljä vuotta sitten pystynyt. Eilen pääsin lauteille ilman että otin molemmin käsin tukevasti kiinni ylemmästä lauteesta. Eilen viuhdoin menemään crostrainerilla ihan niin paljon kun lähti. Eräänä iltana koiraa pissittäessä (myöhään, hämärässä) otin LAUKKA-ASKELIA! En ole voinut vuosiin ottaa laukka-askelia.
Olen uinut rintauintia. Tuon lauseen voi sanoa yhtä teatraalisesti ja suurin merkityksin kuin olisin tavannut dalai Laman tai tehnyt basehypyn radiomastosta. Olen uinut rintauintia eikä se sattunut silloin eikä jälkeenpäin.
Tuntuu että olen nyt hyvällä polulla. Onnittelen itseäni sinnikkyydestä, sillä muutamakin lääkäri sanoi, että polvelleni mitään voi, että pitää sopeutua. Näitä sattuu muillekin. Laitoin hanttiin. Sanoin, että olen vasta (mitä nyt kulloinkin olin) 34 tai 36 vuotta. Sanoin, että jos olisin urheilija tai rikas tämä olisi jo hoidettu kuntoon. Menin tivaamaan työterveyteen taas kerran ja sain yhden yksityisen ortopedin yhteystiedot. Hän ehdotti erästä toimenpidettä, minulla oli jo silloin aika julkiseen sairaalaan tähystykseen. Siellä tähystyksessä sheivattiin pieniä riekaleita ja se helpotti jonkin verran. Epäilys rustopehmentymästä varmistui. Se on sellainen veijari, ett' sen edistymistä ei kukaan voi ennustaa. Rusto voi hävitä sieltä, pikkuhiljaa. Mutta se on sitten toinen päänsärky. Tässä asiassa luotan nykytekniikkaan ja tekoruston kehtittämiseen.
Sheivauksen ansiosta pääsiin jälleen kyykkyyn ja sieltä ylös, mutta en ollut polveen tyytyväinen vaan menin uudelleen tälle yks. ortopedille. Hän vähän ihmetteli, miksei ne siellä julkisella tehneet sitä hänen suosittelemaan toimenpidettä?? Sain häneltä uuden lähetteen sairaalaan. Menin sinne ajallaan, sain sairaalavaatteet, sain esilääkityksen, töissä oli tehty järjestelyt, mies ottanut vapaata, kotona valmistauduttu toipilaaseen pakasteruoka-annoksin, kirjastosta iso pino lukemista ja filmejä. Kun makasin siinä osaston vuoteella odottaen rauhottavan vaikutusta tuli lääkäri vielä kierrokselle ja alkoi nikotella. Että oonko nyt ihan varma ja tästä ei ole paluuta. Että toimenpide on tieteen silmissä kiistanalainen. Minun mieleeni tuli että onneksi ei ole nyt kyse mistään oikeasti vakavasta jos potilas joutuu esilääkehuuruissa itse tekemään päätöksen. "Päädyimme yhdessä" siihen ,että hän laittoi lähetteen yksityiseen sairaalaan. Että se saa leikata joka on lähetteenkin tehnyt. Menin kotiin hölmistyneenä. Katsoin kirjastosta lainaamaani Morse-dvd pakettia rytmillä puoli tuntia hereillä ,puoli tuntia äkillisen sammumisen höyhensaarilla. Palsin töihin ja harrastuksiin muiden ihmetellessä, että kuin sä siinä oot??
Reilun kahden kuukauden päästä lähdin sitten reppu selässä, aamulla varhain pikajunalla Helsinkiin, polvi lonksuen toivo pakattuna sellaiseen kokoon, että kestäisin myös sen menetyksen.
Se oli syksyinen aamu. Takin alla oli trikoopaita. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Se on toinen tarina.

1. Nannis sanoi...

Nyt alkoi jännittää
Jatkoa odotellessa

sunnuntai 13.01.2013 klo 07:23

2. Metrimakkara sanoi...

Kerro lisää..

sunnuntai 13.01.2013 klo 11:27

3. Sugarmindy sanoi...

Ja taas! Nää sun postaukset on kirjoitettu niin mielettömän hyvin ja mukaansatempaisevasti, että nyt kyllä minäkin odotan jatkoa!

maanantai 14.01.2013 klo 21:59