Laihduttajan täytyy saada noudattaa dieettiään rau

Olipas muuten ajatuksia herättävä ja hyvä teksti asioista, joita ei välttämättä tule liiemmin miettineeksi, mutta jotka sitten osoittautuvatkin yllättävän loogisiksi. Alla erinäinen läjä sekavia mietteitä.

Terapeutit neuvovat laihduttajia satsaamaan laatuun, ei määrään. Tässä on omat haasteensa, sillä tyypillisesti ihminen syö mieleistään ruokaa enemmän kuin vähemmän mieleistä.

Tämähän se on tuttu juttu, sitä hyvää pitää ottaa lisää ja lisää koska se nyt on vaan niin hyvää. Ahmiessaan kuin heikkopäinen nälänhädän edellä makunystyrät kuitenkin turtuvat siihen makuun, eikä se ruoka itse asiassa enää todellisuudessa maistukaan niin hyvälle kuin tietää sen maistuvan. Ajatuksen kanssa syödessään siitä pienemmästä annoksesta saisi kuitenkin enemmän nautintoa irti vähemmillä kaloreilla. Lisäksi olisi hyvä muistaa myös se, ettei se nyt ollut mitenkään ainutkertainen ruokailukokemus ja että sitä sapuskaa saa toiste lisää.

Esimerkiksi edessä olevaan viikon paastoon laihduttaja ja normaalia ruokavaliota noudattava suhtautuvat täysin päinvastoin: laihduttaja ahmii kuin viimeistä päivää, kun taas verrokki pysyy kohtuudessa. Sama toistuu tunteiden heitellessä. Kiihtyneenä laihduttaja lohduttautuu suurilla määrillä mukavuusruokaa, kun normaalisti syömiseen suhtautuva jättää syömisen jopa vähemmälle.

Tuosta laihduttajan ahmimisesta dietin edellä tuli hieman mieleen se, kun ennen muinoin ainakin elokuvissa kysyttiin teloitettavalta hänen viimeistä pyyntöään ennen kuolemaa ja usein annettiin polttaa se viimeinen savuke. Laihduttajalla on hiukan samanlainen asenne, mässätään nyt kunnolla kun ensi viikolla ei enää voida. Ja huonolla tuurilla sitä ensi viikkoa ei edes tule.

Tämä on yksi niistä seikoista joista huomaa että oma suhde ruokaan on hieman normalisoitunut, kun tuollaista ennakkoahmimista ennen erilaisia koitoksia ei tapahdu toisin kuin tuota kiihtyneenä syömistä.

Polivyn tutkimusten mukaan laihduttajan asenne on, että jos hän lankeaa suklaakakun palaan, hän voi samalla ahmaista koko kakun, sillä päivä on menetetty. Normaalimpaa olisi tietenkin nauttia yhdestä palasta täysin siemauksin, mutta jättää herkuttelu sitten sikseen.

Tämänkin on ollut niin tuttu asenne niin itsellä kuin muillakin. Sitä ei ole vain kyennyt tajuamaan, että ei se yhden palan syöminen sitä diettiä ja elämää vielä tuhoa, vaan jos siihen "sortuu" niin otetaan siitä sitten kaikki ilo irti ja nautiskellaan ilman suurempia syyllisyydentunteita jatkaen sitten elämää kuten ennen sitä kakkupalasta.

Ei se repsahdus ole oikeastaan vielä sitä, että syö sen kakkupalan tai edes koko kakun, vaan se että kuvittelee sen olevan maailmanloppu ja kaiken olevan pilalla sen jälkeen. Näinhän ei suinkaan ole, vaan elämä jatkuu ja dieettiä jatketaan taas.

Niin sanottujen kevyttuotteiden kohdalla eroa laihduttajan ja normaalisti aterioivan välillä ei Polivyn mukaan huomaa: ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan, että koska tämä on terveellistä, tätä voi syödä paljon. Oletus on, että terveellinen on hyväksi elimistölle, mutta harva tajuaa, että runsain mitoin nautittuna terveellinen ruoka muuttuukin epäterveelliseksi.

Minusta muuten tuntuu siltä, ettei noista kevyttuotteista tule edes samaan tapaan tyytyväiseksi ja kylläiseksi kuten normaalituotteista. Kevyttuotteita syödessää jälkituntemus on vain nälkäinen ja jotenkin tyytymätön, kun taas se täyteläisempi normaaliversio paitsi maistuu paremmalta ja täyttää paremmin, sitä syö näiden seikkojen vuoksi vähemmän.

Ylipäätään annoskokojen kasvaminen on salakavalaa, sillä ihminen ei tajua syöneensä jo riittävästi. Tämä paljastui tutkimuksessa, jossa soppakulho täyttyi koehenkilöiden huomaamatta yhä uudelleen. He jatkoivat syömistä, koska pohjaa ei näkynyt.

Elintarviketeollisuus saattaa pakata yhden annoskoon näköiseen pakkaukseen puolitoista- tai kaksinkertaisen annoksen, eikä meille juolahda edes mieleen, että syöminen kannattaisi lopettaa ennen kuin kaikki on syöty, sillä "kaikki ruoka pitää syödä".

Annoskoot ovat kyllä sellainen juttu, että mopo lähtee niiden kanssa lapasesta helposti ja kasvavat ajan mittaan salakavalasti eri syistä. On ainakin itsellä lähtenyt. Laskuri oikeastaan palautti järjen sen suhteen, paljonko OIKEASTI pitäisi syödä ja havahdutti huomaamaan miten isoja ne omat annoskoot ovat oikein olleet. Sitä kuvittelee tarvitsevansa paljon enemmän ruokaa kuin oikeasti tarvitsisikaan.

Nykyään kun ruuasta ei ole enää pulaa, tuo vanhanaikainen "kaikki mitä ottaa, pitää syödä" -asenne on jo ihan turha. Pikemminkin muksuja pitäisi ohjata siihen että he tiedostaisivat aikaa myöten oman nälkänsä ja osaisivat suhteuttaa siihen sopivan määrän ruokaa, sekä siihen että jos ei jaksa syödä kaikkea niin lautaselle voi jättää ruokaa ilman syyllisyydentunteita siitä että tuhlaa ravintoa.

Kiinnostava havainto on myös Polivyn väite, että jos seuralainen syö paljon, ihminen ottaa automaattisesti mallia ja lisää omaa syömistään. Tässä yhteydessä esitän julkiset kiitokset miehelleni, joka pitää kotona huolen annoskokojen kohtuullisuudesta.

Ryhmässä syödään usein enemmän kuin yksin. Sosiaalinen paine näkyy toisaalta naisilla usein myös toisin päin, naisellisuuden korostamisena - seurassa maistuvat vain pienet annokset.

Itsestäni löysin sosiaalisen syöpön, ja onhan ruokailu sellainen mukava yhteinen sosiaalinen tilaisuus jonka aikana ihmiset kokoontuvat yhteen juttelemaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta. Pitäisi vain taas osata tiedostaa se oma oikea nälkänsä ja se, että haluanko minä nyt IHAN oikeasti kuitenkaan ottaa lisää, vai teenkö niin vain siksi että muutkin tekevät.

Tuo naisten sosiaalinen paine syömättämyyden suhteen on vähän huono juttu. Toisaalta itsensä ja painonsa kanssa taisteleva saattaa seurassa syödessään koettaa huijata itseään ja muita syömällä liian vähän kärsien sen kostautumisesta sitten kaksinverroin illalla. Toisaalta sosiaalisen paineen pienentämät annoskoot ovat tuhoisia etenkin teini-ikäisten tyttöjen kohdalla, kun ruokailu menee kilpailuksi siitä kuka syö vähemmän.

Ruokaan liittyy ihmisestä ja tapauksesta riippuen paljon syyllisyyden ja toisaalta myös itsekontrollin piirteitä ja onkin kauheaa huomata, kuinka on itse ja moni muu siinä ohella määritellyt itseään sekä identiteettiään sen perusteella mitä ja miten syö. En ole huonompi ihminen syötyäni koko kakun, tulipahan tehtyä pieni virhearviointi. Enkä oikeasti hallitse itseäni ja elämääni ja suhdettani ruokaan vaikka eläisin sillä yhdellä salaatinlehdellä. Hallitsen ruokaa siinä vaiheessa, kun osaan syödä sitä sen kummemmin ajattelematta ja ihan oikeasti syön elääkseni.

Mietin tuossa, että miksiköhän se laihduttaminen on niin vaikeaa ja kuinka helposti sitä lyö hanskat tiskiin "repsahdettuaan". Laihduttaminen, tai pikemminkin uusien elämäntapojen opetteluhan on oikeastaan vähän samaa kuin se kun pienenä opetteli kävelemään. Välillä törmäili ja kaatuili seurauksena itku ja parku, mutta kuitenkin jokaisella tenavalla tuntuu olevan se halu ja vimma nousta jaloilleen ja oppia kävelemään. Niin pitäisi laihduttamisenkin kanssa olla ja mieltää se, että asiat ottavat oman aikansa.

Tätä hankaloittaa vain se, että kiloistaan tahtoisi mahdollisimman pian eroon ja saada kuorittua sen oman itsensä esiin eikä elimistö välttämättä halua kulkea samaan tahtiin sen kanssa, mitä itse tahtoisi tapahtuvaksi. Sen sijaan meidän pitäisi oppia kulkemaan samaa tahtia elimistömme kanssa, vaikka se toisinaan ihan pirun vaikeaa onkin.