Liikuntatuntien traumat

Yläasteen ultimate-karmeus; voimistelun permantosarja. Siellähän kierin ja pyörin matolla notkeana kuin vyötiäinen. Oli tietenkin pakko yrittää myös kärrynpyörää. Siitä vaan kädet maahan, jumpsis, ja jalat... No ne eivät tietenkään nousseet maasta mihinkään, joten lähinnä pompahdin paikallani pylly pystyssä. Aarf, vieläkin korventaa ajatella tuota, jokin tuossa kokemuksessa oli niin kauheaa etten ole vieläkään toipunut...

Hoh, tästä aiheesta mäkin voisin puhua tunnin!

Mulla kammon liikuntatunteihin ja jopa liikuntaan aiheutti hiihtäminen. Rintaa poltti ja en olis jaksanut, mutta opettaja karjui vieressä Olin oikeesti huono, pesäpalloon ja kaikkiin joukkuelajeihin mut valittiin aina melkein viimeisenä. Ja kun olin pullea, en jaksanut niin hyvin kuin hoikemmat. Ja inhosin hikoilemista. Ja nuo permantotunnit... Kun hypättiin matolle siltä pomppulaudalta, niin se pomppulauta mun painosta aina kolahti maahan asti

Tanssista tykkäsin kovasti, mut sitähän tulikin vasta lukiossa. Nykyisin vasta alan saada liikunnan iloa takaisin, kun oon huomannut, ettei sitä tarvikkaan tehdä veren maku suussa...

 Crake kirjoitti...

- joukkuelajit ja huutojaot
- hiihtäminen
- telinevoimistelu
- yläasteen paritanssit....

Ainoa mistä pidin, oli suunnistus

Ah, hiihtäminen... Olin niin hidas hiihtämään että opettaja ei jaksanut hiihtää mun perässäni --> eksyin hiihtometsään moneksi tunniksi

Inhosin koulussa kaikkea liikuntaa ennen lukion kolmatta, jolloin tuli mahdolliseksi käydä autolla uimahallissa ja korvata siten liikuntatunteja uimalla. Sain liikunnasta kammon tosi pitkäksi aikaa ja uinti oli ainoa urheilulaji, jota suostuin harrastamaan koiran ulkoiluttamisen lisäksi. Mutta ihminen muuttuu: innostuin kuusi vuotta sitten melonnasta ja sitä kautta muustakin liikunnasta, kun piti keksiä talveksi jotain yhtä kivaa kuin melonta. Ei sille ole korviketta löytynyt, hiihto tulee lähimmäksi. Uinti on minulle edelleen ykköslaji, mutta lisäksi käyn body pumpissa ja venyttelytunneilla.

Olen vasta paljon myöhemmin tajunnut, että liikuntatuntien surkeus johtui suureksi osaksi siitä, että olen syntynyt melkein uudenvuodenaattona. En siis ollut ikäisekseni pienikokoinen ja heikko, vaan muut eivät olleet minun ikäisiäni. He olivat minua vanhempia ja vahvempia. Vuosi on pitkä aika kasvuiässä.

Ja on kyllä niinkin, että minulta puuttuu edelleen se räjähtävä voima, jota tarvittaisiin pikajuoksussa ja monissa peleissä ja yleisurheilussa. Ei meillä koulussa juurikaan harrastettu kestävyysurheilua. Sen ainoan kerran kun juostiin maastossa, pärjäsin loistavasti. Minulla kun oli pitkä koulumatka ja hyvä hemoglobiini.

Aikuisena aloitin joogasta alle kolmikymppisenä. Hikiliikuntaa olen aina inhonnut (en tosin hikoile juiri lainkaan), mutta aloin kuin aloinkin juosta ennen 50. syntymäpäivääni. Niin syvässä inhoni liikuntaharrastusta kohtaan kuitenkin on, että en voi kuvitella harrastavani mitään, johon pitää erikseen lähteä. Siis esim. salilla käynti ei tule kysymykseen. Sehän olisi aivan liian ilmeistä harrastamista. Vain kotona tapahtuvat ja kotiovelta alkavat liikunnat pystyn mieltämään osaksi päiväjärjestystäni.